10. lokakuuta 2017

Maailman mielenterveyspäivä

Tänään vietetään maailman mielenterveyspäivää. Minulla olisi paljon sanottavaa, mutta tiivistän tärkeimmät teille tässä.

Mielenterveysongelmiin liittyy paljon stigmoja. Niiden purkaminen on vaikeaa, mutta meistä jokainen voi tehdä jotain sen eteen. Mistä aloittaa? Tieto on varmaan paras tapa. Lue mielenterveysongelmista, kuuntele niitä jotka kärsivät ja kerro muille. Jätä sanavarastostasi sanat "hullu" ja "psykoosi", älä käytä mielenterveysongelmia adjektiiveina. "Masentaa tämä sää", ei kun sinua harmittaa/inhottaa/ärsyttää tämä sää. Minun sairauteni ei ole sinulle adjektiiviksi tarkoitettu.

                                                                   (Kuva: täältä )

Suurin osa ihmisistä ei uskalla puhua mielenterveysongelmistaan juurikin tämän häpeäleiman takia. Masentuneet kohdataan laiskoina, ahdistuneet heikkoina ja niin edelleen. Häpeäleima eristää mielenterveysongelmista kärsivät ja pahimmillaan voi johtaa syrjäytymiseen ja sairauden pahenemiseen. Unohdetaan, että mielenterveysongelmat ovat hyvin yleisiä.

Suuri osa sairastavista sairastaa hiljaa. Mitäpä jos tänään (ja mieluiten myös useammin) kysyisit, miten läheisesi voi? Tänään on myös hyvä päivä puhua siitä, mitä itse käyt läpi. Tiedän, mielenterveysongelmista puhuminen on vaikeaa ja pelottavaa, tiedän. Minä puhun ja sain huomata, että autoin ihmisiä sillä. Minä kerroin epävakaastani ja yhtäkkiä minulle laitetaan viesti, jossa kerrotaan, että minun tarinani auttoi heitä. Minä puhun myös, koska se helpottaa minua itseäni.

Tänään on hyvä päivä myös opetella, että mielenterveysongelmista kärsivälle ei tarvitse sanoa mm. seuraavia asioita:

"Ota itseäsi niskasta kiinni"
"Ajattelet vain positiivisesti"
"Se on vaan sun pään sisällä"
"Tee jotain järkevää välillä"
"Lopeta itsesäälissä kieriskely"
"No mutta mietippä niitä afrikan lapsia"
"Piristy! Leuka pystyyn"
"Mee töihin"
"Hymyile"
"Kaikilla meillä on huonoja päiviä"

Ja niin edelleen (huoh).

Kaikki tuollaiset kommentit ovat alentavia ja erittäin haitallisia. Jos voisin parantua masennuksestani (tai epävakaasta tai sosiaalisten tilanteiden pelostani) positiivisella ajattelulla niin en olisi tässä tilanteessa enää.
Mielenterveysongelmat ovat sairauksia siinä missä muutkin sairaudet. Niitä ei välttämättä näe päällepäin ollenkaan, mutta yhtä aitoja ne ovat. Jalkani ei ole poikki, mutta en silti aina pääse ylös sängystä.

Minä haluan elää maailmassa, jossa voin kertoa masennuksestani yhtä avoimesti ja häpeilemättä kuin joku kertoo murtuneesta ranteestaan tai keuhkokuumeestaan. Minä aion omalta osaltani myös taistella sen puolesta. Aion puhua jatkossakin, eikä minua voi yksikään kiusaaja pysäyttää.

Tärkeintä kuitenkin on, että pidät itsestäsi huolta. (Täältä löydät useamman artikkelin aiheesta self-care) Tänään minua auttoi halaus ystävältä, hyvä ruoka ja runokirja.

Pysy turvassa, sillä sinä olet ainutlaatuinen ja tärkeä.

Laitan vielä tähän loppuun linkkejä, joista voit saada apua tai luettavaa itsellesi.


Kriisipuhelin: 010 195 202

Mielenterveysseura

Sekasin-chat

Buddy Project

27 Ways to Be an Ally for Someone Who Has a Mental Illness

The Mighty

TWLOHA

ALOE CHECK-IN TOOL (his tool was built by Aloe to help you discover which areas of self-care to focus on.)







17. toukokuuta 2017

Somehäirinnästä ja tappouhkauksista - eli milloin elämästäni tuli tällaista?

VAROITUS: Tekstissä: itsetuhoisuus, tappouhkaukset, raiskaus ja h-slurri eli h*uora (mainintoja)







Kirjoittelin aikaisemmin jo somehäirinnästä ja nyt joudun valitettavasti kertomaan, ettei tällekään näy vielä loppua. Juuri nyt istun hämärässä makuuhuoneessa lämpimään peittoon kääriytyneenä, silmät hiukan turvonneina raskaan päivän jäljiltä. En edes tiedä mistä aloitan.

Tää kaikki alkoi kesällä 2016. Nyt on kevät 2017 eli pian vuoden ajan ylilauta ja muut ikävät ihmiset ovat pitäneet minua kohteenaan. Kaikki tää anonyymi viha mitä minuun päin syljetään on jättänyt jälkensä. Masennukseni uusiutui, pelkään enemmän ja enemmän (kaikkea) ja minun on vaikea käsitellä ahdistustani. Ehkä kaikkein ikävimpänä (mutta ei vaikeimpana) sivutuotteena on uudelleen esiin astunut itsetuhoisuus, josta olin päässyt eroon jo yli kahdeksi vuodeksi ennen somehäirinnän ja kiusaamisen alkamista. Miten helvetissä tästä tuli mun elämää?

Avaan tietokoneen. Työpöydällä on kansio, jolle en ole halunnut antaa nimeä - pelkkä sisältö ahdistaa ja aiheuttaa fyysistä pahoinvointia. Kansiossa on 573 kuvakaappausta kymmenen kuukauden ajalta, kaikki ylilaudalta. Jokaisessa kuvakaappauksessa jotain minuun liittyvää, jotain pahaa ja ahdistavaa, kiusaamista, lukemattomia tappouhkauksia (tai itsemurhaan kehottavia viestejä) ja raiskausuhkauksia.



Ihmiset haluaa neuvoa, että "älä välitä! ne on vaan anonyymeja!", mutta unohdetaan jotain hyvin tärkeää: minä, vastaanottaja, olen tunteva ihminen ja minuun sattuu. Miten itse reagoisit, jos heräisit aina silloin tällöin kymmeniin "tapa itsesi" -viesteihin, joita jokainen somekanavasi tulvii? Niin minä elän. Minä pelkään aamuja, koska en osaa ennustaa milloin seuraavan kerran ihmiset ryhmittyvät kiusaamaan minua. Minä pelkään mielenterveyteni puolesta. Minä pelkään ja se on näiden ihmisten syytä. On hiljaisempia aikoja, mutta niistä en ehdi saada paljoa lohtua - hiljaisuuden rikkoo
ilmoitusääni ja tappouhkaus.

Ylilaudalla jaettiin kaikki yhteystietoni, puhelinumerosta kotiosoitteeseen. Prepaid-numeroista tuli nyt myös tekstiviestejä. Tietojen levittämisen jälkeen jouduin tyttöystäväni kanssa salaamaan kaikki mahdolliset yhteystietomme. Ylilaudalla levitettiin jatkuvasti kamalia valheita minusta tai menneisyydestäni, perheestäni ja muusta elämäni osa-alueesta. Kiusaamiseen yllytettiin. Haluttiin, että mahdollisimman moni laittaisi minulle viestiä. Haluttiin murtaa minut ja kuolemaani toivottiin toistuvasti.




Herään aamulla tyttöystäväni vierestä ilmoitusääneen. Otan puhelimen käteeni ja jo lukitusnäytöllä näen "tapa ittes" -viestejä. Alan itkeä hysteerisesti. Tyttöystävä hämmentyy, säikähtää. "Mitä tapahtui? Taasko jotain?", hän kysyy ja minä huutoitkuni seasta vastaan, että "Kyllä. En jaksa enää. En pysty. Tämä ei ole reilua." 
Kävelen keittiöön ja lopulta lysähdän lattialle itkemään. Sydämeni hakkaa, minua oksettaa ja tunnen hiipivän paniikkikohtauksen. Tyttöystävä pitää tiukasti kiinni, yrittää lohduttaa ja rauhoitella.


Tälle ei näy loppua ja minulta alkaa olla keinot ja voimat lopussa. Mitä helvettiä minun pitäisi tehdä? On ehdotettu, että poistuisin somesta kokonaan. Se on kuitenkin todella epäreilua ja väärin minua kohtaan. Miksi MINUN pitäisi kärsiä jatkoseuraamukset vielä kaiken tämän kiusaamisen lisäksi? Vähän sama kuin koulukiusattu joutuu vaihtamaan koulua ja kiusaaja saa jäädä. Se ei ole oikein. Twitter on minulle tärkeä paikka. Iso osa elämästäni on somessa, koska tässä kaupungissa minä olen yksinäinen.

Edelleen sanon samaa: jos kaikki tämä jäisi pelkästään ylilaudalle, en edes huomaisi kaikkea. Valitettavasti jokaisen uuden langan myötä KAIKKI se paska valuu kaikkialle. Tiedän aina mistä se on lähtenyt, koska tämä on minun normaalini. Minun elämässäni kiusattuna oleminen on nykyään normaalia. 



Kaiken tämän lisäksi, minusta tehtiin erittäin loukkaava tili, jonka päätarkoitus oli pilkata ja kiusata minua. Valitettavasti kuvakaappauksia ei ole kuin muutama, mutta niistä näkee hyvin, mitä käyttäjä yritti ja halusi. Kun hän kyllästyi kiusaamiseeni tili muuttui transfobiseksi oksennukseksi. Tili ilmiannettiin useita kertoja, mutta twitter vain jäädytti tilin väliaikaisesti ja kiusaaminen sai jatkua. Joku teistä saattaa nyt ajatella, että "no hei, onhan tällaisia parodiatilejä vaikka kuinka paljon, miksi tämä on yhtään sen pahempi?". Lyhyesti: minä olen yksityishenkilö (en ole julkkis tai yritys tai mikään suuri organisaatio). Parodiatili yksityishenkilöstä on kiusaamista.






Tänään viimeksi oli juuri tällainen päivä. Lukemattomia "tapa itsesi" -viestejä, huorittelua, seksuaalista ahdistelua (kommentteja, joissa viitattiin kuinka minua 'pitäisi vain kunnolla nussia niin lähtis mielenterveysongelmat' etc.) ja paljon muuta. Milloin mun elämästä tuli tällaista?

Kuvakaappaukset kertovat enemmän kuin muu. Tätä pahaa oloa ei voi pukea enää sanoiksi - minulla ei ole riittävästi voimia siihen. Tämänkin postauksen pointti on, että ihmiset näkevät mitä käyn läpi k o k o  a j a n. Tätä elämäni nyt on ja sanotaan, että ei pitäisi välittää. Sanotaan, että kyllä se tästä. Sanotaan, että syy on minun. Ei. Tämä ei ole syytäni eikä se koskaan ole ollut. Minä EN ole ansainnut tätä, mitään tästä. Ja silti maailmassa on paljon ihmisiä, jotka tekevät tätä. Minulle ja liian monille muille.

Kiusaaminen/vainoaminen/somehäirintä voi tehdä pahaa jälkeä ja nyt minusta on tullut yksi esimerkki.







Pysykää turvassa. Maailma on joskus paha paikka ja tähän paikkaan mahtuu paljon kamalia ihmisiä.

Suosittelen myös vilkaisemaan Elina Sorsan tekstin  "Kun järjestelmällinen vainoaminen on yhteistä hupia"




LINKKEJÄ:

Rikosuhripäivystys

Nettivinkki

Kriisiapua

Sekasin247 chat

3. maaliskuuta 2017

Miltä masennus näyttää tänään


 Kyyneleet lakanoilla.

 Käsi kasvojen suojana.

Verhot kiinni. En pidä auringosta tänään.

Kyyneleet aamukahvissa.


Tältä masennus näyttää tänään.